Voi Seurasaarisäätiö minkä teit! – vko 15

A.k.a Miten lässäyttää maahan loistopuitteiden luoma tunnelma.
/ Varoitus. Sisältää ensimmäisen maailman ongelman esiinnostoa. /

Lähdimme retkelle. Mies sanoi että kun bussi vie kirjaimellisesti kotiovelta perille asti, niin miksi ihmeessä emme lähtisi? Bussi numero 24 tuli täyteen jo Pohjoisella Rautatienkadulla Kampissa. Lastenvaunuja maksimimäärä, teinejä, keski-ikäisiä ja puoli bussillista turisteja. Edessämme istui neljänpolven saksalaisperhe. Jostain kuului ranskaa, englantia ja vähän suomenkieltä. Kyytiin ei otettu enää loppumatkasta ihmisiä, sillä täysi mikä täysi. Olimme kaikki menossa Seurasaareen pääsiäiskokon sytyttämistä ihailemaan.

Tyyni meri
Seurasaaren sillalta oli huikea merinäkymä!

Ilma oli superlatiivein käsitettävissä! Tyynin meri, jonka pintaan pienestä sorsastakin jäi pitkäksi aikaa aura. Kevätaurinko kirkkaimmillaan, hieman poutapilviä – no, rehellisyyden nimissä myös niitä painavia lunta enteileviä. Riippui siitä kumpaan suuntaan päänsä käänsi☺️ Todella kaunista kuitenkin. Käveltiin puusiltaa pitkin saareen tasaisessa ihmisvirrassa. Pikkukoiria siellä täällä.

Seurasaaren sillalla
Menomatkalla saareen oli rento ja odottavan positiivinen fiilis.

Aavistuksen keskempänä metsää tuli mieleen, että toppahousut olisivat olleet muillekin kuin pikkulapsille oikeat varusteet tähän keliin. Olimme lähteneet untuvatakeissa pipojen kera näin huhtikuun puolenvälin kohdalla, mutta nyt heräsi epäilys, että varustelu ei ollut riittävä. Saaren kenttä, jolle kokko oli rakennettu, sijaitsee onneksi siten, että aurinko pääsee puiden keskelle paistamaan ja lämmittämään. Paljon eri-ikäisiä ihmisiä ja hyvä tunnelma. Tämähän oli hyvä päätös, vaikka en varsinaisesti mikään massatapahtumien fani olekaan.

Sitten se iski. ei olisi pitänyt.

Huomasimme saaren a i n o a n myyntikojun. Pittoreski puinen, kahden myyntiluukun kiska ja sekunnissa syntynyt ajatus nuotiomakkarasta ja juomasta! Mennään ja otetaan yhdet, tässähän ehtii hyvin ennen kuin kokko sytytetään vartin päästä. Jonokin on noin lyhyt, vain viitisen metriä.

55 minuuttia myöhemmin kylmästä jähmettyneenä ja mieli kettuuntuneena seisoimme puolikylmät lihapiirakat kädessä. Makkarat olivat tietenkin loppuneet, johan tapahtumakin melkein ehti alkaa… Palvelu oli hidasta – jokaista asiakasta, joista moni osti vain lämmitetyn juoman, palveltiin mehumukin ja kahvin saamiseen roimat kymmenisen minuuttia. Pikkulapset jäätyivät jonossa, turistit koittivat pitää pokkaa, meitä v*tutti.

Päästyämme myyntiluukulle ei tarvinnut hämmästellä enää jonon etenemistahdin hitautta. Pieni mikroaaltouuni ei tehnyt yhtään mitään alle viiden minuutin. Vedenkeitin oli ehkä vuosimallia ’86 ja vetoisuudeltaan leikkimökkikamaa. Sillä näytti kerralla lämmittävän sen kolme pahvimukillista vettä. Myyntiin oli palkattu kumminkaimantutut tytöt, joilla oli hyvä jutusteluhenki keskenään, mutta ei pienintäkään elettä ”Let’s get sh*t done”-asenteesta.😞

street food, ravintolapäivä, food carnival

Siis oikeasti,  2010-luvulla kun mikä hyvänsä porukka onnistuneesti ruokitaan missä hyvänsä tapahtumassa… Kenen neropatin idean toteutumista olimme päässeet seuraamaan?! Suljetut luukut olisivat olleet parempi vaihtoehto. Osallistujista suuri osa oli  pääkaupunkiin tulleita sesonkituristeja, joille trangiat ja eväslaukut eivät varmasti lentolaukun pakkaushetkellä olleet priorisoidut.

Tästä kaikesta kuulema vastasi Seurasaari säätiö. Näin meille kerrottiin. Keskittyminen saaren rakennusten historiaan ja kunnossapitoon voisi olla paikallaan. Ruokakulttuurissa on jo kauan puhaltanut uudet, raikkaat tuulet!

Menomatkalla saareen oli rento ja positiivinen fiilis.
Kokko kuvattuna jonojengistä!

Ps. Kokko oli kaunis. Ilma oli kaunis. Seurasaari viehättävä mahdollisuus luontokokemukseen hyvien kulkuyhteyksien päässä heti Töölön takana. Ripeät myyjät, järkevä valikoima ja toimivat keittiölaitteet olisivat tehneet tapahtumasta – no, illan mittaisen ja kokonaisen elämyksen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *