kohti flirttiä suomi-julisteissa
Olin ajatellut kirjoittaa tähän kohtaan jotain ihan muuta, mutta tämän päivän tapahtumat saivat mieleni muuttumaan. Päivä alkoi – no, hitaasti. Veikkaan, että monen meistä arkifiilis linkittyy saavutuksiin. Siis mihin hyvänsä pieniin tai suuriin saavutuksiin. Tänä aamuna tuntui, että en ole otsani hiessä saavuttanut mitään pitkään aikaan. Tunsin itseni veteläksi ja (luterilaisen) turhakkeeksi.
Kiire tuli siis, jotta ”ehdin” yhdistetylle aamupalalle ja lounaalle puolenpäivän aikaan. Hoku Kampin kortteliravintoissa oli täydellinen lounaspaikka. Seurana hyvä ystävä niiltä ajoilta, kun mezzosopraanoina laulettiin kansallispuvut päällä Tampereen konservatorion tyttökuoron riveissä. Siis w-aaay back to the early days! On niin hienoa, että yhteys on säilynyt lähes neljäkymmentä vuotta <3!
Somen plussat & miinukset
Hetken päästä ravintola Lasipalatsin aulassa (jossa mieheni oli lämmittelemässä odottaessaan minua tässä lumisessa toukokuussa) törmäsimme entiseen työkaveriini. Kiva tyyppi, joka iloisesti tuli moikkaamaan ja kertoi tunnistaneensa ensin mieheni. On somessa nähnyt riittävän usein, jotta ei tarvinnut arvailla onko se ”se” vai ei. Tarkennuksena vielä siis, että he eivät olleet ennen tavanneet:) Meille kaikille kuului monin tavoin hyvää ja siinä olisi voinut pidempäänkin hehkutella. Iloisissa tunnelmissa lähdimme kohti Kansallismuseon Come to Finland- julistenäyttelyä*. Matkalla museoon tulikin sitten järkyttävä viesti tuttavan, entinen työkaveri hänkin, kuolemasta. Surullista. Veti sanattomaksi. Up & down. Miten typeriltä tuntuivat aamun itseruoskintani.
