Suksipoika ja Coco Chanel Suomi – vko 18

kohti flirttiä suomi-julisteissa

Olin ajatellut kirjoittaa tähän kohtaan jotain ihan muuta, mutta tämän päivän tapahtumat saivat mieleni muuttumaan. Päivä alkoi – no, hitaasti. Veikkaan, että monen meistä arkifiilis linkittyy saavutuksiin. Siis mihin hyvänsä pieniin tai suuriin saavutuksiin. Tänä aamuna tuntui, että en ole otsani hiessä saavuttanut mitään pitkään aikaan. Tunsin itseni veteläksi ja (luterilaisen) turhakkeeksi. 

Kiire tuli siis, jotta ”ehdin” yhdistetylle aamupalalle ja lounaalle puolenpäivän aikaan. Hoku Kampin kortteliravintoissa oli täydellinen lounaspaikka. Seurana hyvä ystävä niiltä ajoilta, kun mezzosopraanoina laulettiin kansallispuvut päällä Tampereen konservatorion tyttökuoron riveissä. Siis w-aaay back to the early days! On niin hienoa, että yhteys on säilynyt lähes neljäkymmentä vuotta <3!

Somen plussat & miinukset

Hetken päästä ravintola Lasipalatsin aulassa (jossa mieheni oli lämmittelemässä odottaessaan minua tässä lumisessa toukokuussa) törmäsimme entiseen työkaveriini. Kiva tyyppi, joka iloisesti tuli moikkaamaan ja kertoi tunnistaneensa ensin mieheni. On somessa nähnyt riittävän usein, jotta ei tarvinnut arvailla onko se ”se” vai ei. Tarkennuksena vielä siis, että he eivät olleet ennen tavanneet:) Meille kaikille kuului monin tavoin hyvää ja siinä olisi voinut pidempäänkin hehkutella. Iloisissa tunnelmissa lähdimme kohti Kansallismuseon  Come to Finland- julistenäyttelyä*. Matkalla museoon tulikin sitten järkyttävä viesti tuttavan, entinen työkaveri hänkin, kuolemasta. Surullista. Veti sanattomaksi. Up & down. Miten typeriltä tuntuivat aamun itseruoskintani.

Myöhemmin iltapäivästä juttelin erään ystävän kanssa, joka sanoi skipanneensa inhottavien some-kuohujen takia Facebook-profiilinsa. Totesin hänelle, että sitä samaa itsekin harkitsen tuon tuosta. Parasta somessa on ystävät ja vanhat tuttavat, joiden kuvioissa jotenkin pysyy mukana vaikka ei enää säännöllisesti tapaisikaan. Some-käyttäytyminen vaan on viime vuosina muuttunut mitättömästä läpän heitosta ja lomapostauksista välillä ahdistaviinkin heittoihin. Elämme jotain Totuuden jälkeistä aikaa, jossa tietoa on saatavilla, mutta tiedettä ja faktoja väheksytään. Osalla ihmisistä menee oikeasti todella huonosti ja hyvinvoinnin ulkopuolella ei välttämättä jää voimia seurata, tutkia ja vertailla faktoja. Totuus vaihtelee. Ja tähän kriisiin ja voimattomuuteen iskevät sitten voimiensa tunnoissa populistit. Asioita esitetään mustavalkoisesti, kärjistäen ja yksinkertaistaen syyllisiä etsien. 

oliko ennen todella helpompaa?

Come to Finland -julistenäyttely on tähän synkkään isänmaa-kuvaan ja  hetkeen kuin suihku viikon junamatkan jälkeen! Jos joku ei vielä ole tähän kulttuurihistorialliseen kokoelmaan tutustunut, niin kannattaa mennä! Toimittaja, kirjailija Magnus Londen on kerännyt yhteen 100 vintage julistetta, joista löytyy niin Akseli Gallen-Callelan (1865–1931) kuvittama Imatra juliste kuin Jorma Suhosen (1911-1987) Shampanjaleidi – kosmopoliitti Helsinki juliste. Omia suosikkejani olivat Oscar Furuhjelmin (1880–1963) julisteet. Niissä on jotain samankaltaista pelkistettyä linjaa kuin Hergén kuvittamissa Tintti-sarjakuvissa.

Näyttelyn matkailuaiheiset julisteet houkuttelivat siis eurooppalaisia ja amerikkalaisia Suomeen aikakaudella jolloin internettiä ei ollut. Niiden oli oltava vetäviä ja innostavia. Sitä ne myös ovat! Värikkäitä, itsevarmoja, hauskoja ja osa jopa keimailevia:) Niissä myös kerrotaan, että Suomi on värikäs, aurinkoinen ja kiinnostava. Onhan se?

 Ps. Näyttely on auki 28.5.2017 asti.
*) Täydellinen bloggaus näyttelystä löytyy mm. tämän linkin takaa:)

Loppusokerina vielä kuva viime lauantailta. Ei tarvittu sukkia jaloissa, kun lämpimässä kelissä metsässä kävelimme. Näitä päiviä odotellessa.