Sunnuntaihin kuului kävely Espan kupeeseen Rikhardinkadun kirjastoon. Keväisempi takki, valkoiset tennarit ja Korkeavuorenkatu. Ah, mikä tunnelma vielä kotiin palattuamme, kun taivaalla väreilevä aurinko tulvi olohuoneen halki. Esteettä Tallinnasta asti.
Vesterinen Yhtyeineen (noh, rakas mieheni You tuben avustuksella) soitti meille tätä
Oli siis nautittu vähän parempi sunnuntailounas jälkiruokineen, fiilis oli hyvä ja silti halusin kirjoittaa muutaman sanan rahasta. Etenkin siitä näkökulmasta, että joku suunnittelisi jäävänsä vuorotteluvapaalle.
Maanantaiaamun merenrantakävelyllä oli vielä hyytävä keli ja harmaa valo. Kuulokkeista soiva Robert Wyatt(all time favorit Shipbuildning biisi) sai kuitenkin äänellään askeleet tuntumaan merkityksellisiltä! Olin ihan unohtanut koko äijän musiikin, kunnes Elvis Costello helmikuisella keikallaan vetäisi myös tämän sanoittamansa biisin. Aikoinaan niin tärkeitä juttuja tuntuu välillä jääneen vuoksiksi unholaan. Kyseisen artistin kohdalla minulla oli jopa synnytyssalissa mukana C-kasetillinen (hih) hänen musiikkiaan – vieläpä omakätisesti täydellisillä Rotring-tusseilla kuvitetuilla kansilla. Tosin sen kaksikymmentätuntisen session vaiheet eivät edenneet ihan niin kuin olin ennalta suunnitellut (musiikkia ei kuunneltu lopulta lainkaan) eikä musiikki ollut se pääjuttu tuohon päivään muutenkaan:) Yksittäisellä artistilla voi kyllä olla vaikka mitä merkityskytkyjä. Yht’äkkiä kaikki on taas kirkkaana mielessä!
Maailman parhaan aviomiehen tekemät banaaniletut syötiin kissan kanssa aamupalaksi sängyssä.
Rakkaudella maaliskuusta läpi. Talven taittuminen kevääseen, valon määrän lisääntyminen – kaikki se on jo täällä! Marraskuun tunneista on tultu pitkä setti ja kevät tuntuu ryminällä. Aurinkoisina päivinä mieli kirii lähes maanisesti, kokoharmaina päivinä välillä mataa kuin läiskä. Oikeasti. Läiskä kuvaa minusta harmauteen turtumista, hetkellistä toivottomuutta oikein hyvin. (Suomen kieli on kyllä niin ihana <3).
Edellinen viikkopostaus päättyi retroiluun, olimme törmänneet Helsingin ydinkeskustan taksijonossa Saab 99-malliseen autoon. Sanoin retro vaikka oikeastihan kyseessä oli originaali, aito autovanhus. Ei retro (uusiotuotantoa tai tietyn ajan hengessä tuotettua tavaraa) vaan oikeastaan ihan vintage kaara. Kyseisen automallin tuotanto sijoittuu 1960-80 -luvuille ja viimeiset ysiysit on käsittääkseni valmistettu kahdeksankymmentäluvun alkupuolella. Vintage-termi erottukoon tässä artikkelissa uustuotantoisista, retrohenkisistä jutuista alkuperäisyydellä.
T2
Minut piffattiin alkuviikosta Trainspotting 2 elokuvan yleisöön. Hieman skeptisenä kumarruin Tennispalatsin karkkihyllyjen eteen hamuamaan irtokarkkikauhaa, sillä yleensä kakkososa elokuvaan kuin elokuvaan tarkoittaa vettynyttä juonta ja ajan haaskausta. Sen verran lihasmuistiin oli Ewan McGregorin Renton kuitenkin jäänyt, että jo elokuvan alkumetreiltä huomasin tuntevani yllättävän positiivisia fiboja – ehkä Ewanin nykyhetken fit olemus toi jotain helpottuneisuuden tunnetta. Näyttelijät olivat siis samat kuin parikymmentävuotta sitten ja välillä juolahti jopa ajatus, että eihän ne edes näytä NIIN paljon vanhemmilta… Leffa komedialtaan mustaa, mutta ei kuitenkaan yönmustaa kuten ensimmäinen osa. Iskulauseet pessimismiä (”Ensin on tilaisuus, ja sitten on petos”) ja huumeista ei ole ihan kaikkien kohdalla päästy eroon. Soundtrack toimii edelleen.
